Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista.
Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä luovan ihmiskäden sitä koskettaessa.
Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista kaupungilla.
Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa.
Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä.
Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani
Liisan tiukasti tilille siitä.
—Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko ravintolassa?
—Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten ravintolassa.
—Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes.
Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa.