Kumpikin he tunsivat vaistomaisesti, ettei aina voinut jatkua näin.
Mutta kumpikin tarrautuivat he vain sitä lujemmin toisiinsa, mitä selvemmin he aavistivat tämän tulvehtivan autuutensa lopun olevan lähenemässä.
He tahtoivat ummistaa silmänsä. He eivät tahtoneet muistaa sitä. He tahtoivat vain hetki hetkeltä kerrata toisilleen:
»Eikö totta? Me kaksi olemme onnelliset?»
Niin oli ainakin näinä heidän hyvinä hetkinään.
Tuokioina, jolloin he sulivat toisiinsa. Jolloin he elivät tätä armainta, tätä autuaallisinta lakkaamattoman kosketuksen hekkumaa. Tätä täydellisen, sora-äänettömän sopusoinnun mieli-alaa, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa ja jossa kaikki ihmisyyden rajat tuntuivat ratkeavan.
Tänään heillä oli ollut koko päivän tuollainen yhtämittainen, sydänpäiväinen hyvä hetki.
He eivät itsekään tienneet, mistä se oli tullut. Yhtä vähän kuin he ylimalkaan olisivat voineet sanoa, miksi he tällä hetkellä niin rajattomasti toisiaan rakastivat.
Se oli tullut tuulen mukana. Se oli koittanut syksyn korkean auringon keralla. Se oli lemahtanut heitä vastaan heti aamulla, kun he olivat hotellistaan kadulle astuneet.
He olivat olleet koko päivän ulkona. Käyneet Eläintarhassa, katselleet petoja, surkutelleet elefanttia, pelotelleet toisiaan jalopeuroilla ja nauraneet katketakseen giraffin koomilliselle juhlallisuudelle.