Ja olleet onnelliset.
Ei pilveä taivaalla, ei etäisintä viriä, joka olisi voinut myrskyä ennustaa.
Tällaisia päiviä ei heille enää sattunut usein. Siksi he olivatkin siitä sydämensä pohjasta nauttineet ja nauttivat vieläkin illan hämärtyessä Frederiksbergin puistoteitä kaupunkia kohti rakkaudesta juopuneina osotellessaan.
Eivätkä he voineet ymmärtää ollenkaan, kuinka ja miksi he milloinkaan olivat riidelleet.
—Onhan nyt kaikki hyvin, oli Johannes aina vähäväliä sanonut, ikäänkuin vakuuttaakseen itseään ja Liisaa, ettei kaikki tämä kaunis ja suloinen suinkaan ollut vain hetken iloa, vaan nyttemmin, ainakin tästä lähtien, halki elämän jatkuvaa.
—On, hyvin on, Liisa joka kerta vastannut siihen, ellei aina sanoilla, niin tuikkivilla, tummansinisillä silmillään ja huultensa aurinkokukkaisella armaudella.
Ja Johannes oli viehättynyt vielä kerran uskomaan, että kaikki oli hyvin todellakin.
Että kaikki voisi tulla vielä hyväksi jälleen! Ettei heidän koskaan olisikaan tarvis erota toisistaan! Ettei intohimon aina olisikaan pakko päättyä traagillisesti ja ettei suuren rakkauden olemukseen suinkaan tarvitsisi välttämättä kuulua murheen, tuskan ja musertumisen!
Hän oli jälleen, vielä kerran, tämän kiitävän aamupäivän, lumoutunut sielullaan ja ruumiillaan Liisan viettelevästä, tuhatsärmin säteilevästä olennosta.
Jälleen, vielä kerran, sydämensä kipeimmän kaipuun riuduttamana, nähnyt mielikuvansa täydellisyyden. Nähnyt sen tuossa edessään, olennoituneena, tulleena lihaksi ja vereksi ja lämpimiksi, kukoistaviksi ajatuksiksi.