Mutta hän ei voinut.
Hän tunsi puhuvansa ja toimivansa ikäänkuin toisen itseään voimakkaamman ja ijäisemmän tahdon mukaan. Jonkun, joka oli päättänyt heidän turmionsa eikä tahtonut millekään muille viittoville mahdollisuuksille korvaansa kallistaa.
Miksi Liisa olikin sallinut hänen niin usein sisäisesti loukkautua?
Se oli lopussa, se oli auttamattomasti lopussa! Hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin todeta tosiasia ja toimia sen mukaisesti.
Mahtoiko joku toinen rakastaa häntä niin?
Ei, sanoi ääni hänen sydämestään. Ei! Rouva Rabbing ei koskaan häntä niin rakastaisi.
Sehän olisikin miltei liikaa yhdelle miehelle. Eihän kaksi ihmistä voinut olla noin kokonaan ja yksinomaan olemassa vain yhtä varten.
Sellainen onni ei voinut kuolevaisen osaksi tulla.
Mutta kuitenkaan hän ei voinut olla vertaamatta omaa, tässä suhteessa miekkoisen miehen osaansa esim. Muttilan kohtaloon, jota hän tällä hetkellä piti suorastaan säälittävänä.
Olihan Muttila tosin itse tahtonut sen niin järjestää. Ja olihan hänellä vähemmän huolta ja mieliharmia arvattavasti niistä tilapäisistä suhteista, joita hän solmi ja joita hän oli yhtä nopsa purkamaan.