—Joiksikin viikoiksi?
—Sitten me jälleen voimme tavata toisemme Helsingissä.
Johannes tiesi itsensä tällä hetkellä rakastetuksi.
Hän tunsi, että Liisa hengitti ja oli olemassa vain häntä varten. Mutta hän tahtoi sulkea silmänsä tuolta ainoalta, silmin-nähtävältä totuudelta, joka vaati yhtä pyhää, yhtä ehdotonta antaumusta häneltä itseltään, ja nähdä monia muita, kirjavia ja vähemmän vaativia totuuksia, jotka jättäisivät hiukan enemmän liikkumisvapautta ja ennen kaikkea seikkailuvapautta heille kummallekin.
Hänen itsensä teki mieli seikkailla. Ja siksi hän niin mielellään tahtoi Liisan samoin menettelemään.
Mutta samalla vaivasi häntä ajatus, ettei kukaan nähnyt, kuinka paljon hän itse asiassa oli rakastettu!
Hän muisti, mitä Liisa niin usein oli sanonut, nimittäin että tämä ei ymmärtänyt muuta kuin rakkautta eikä ollut koskaan ymmärtävä. Ja myös muisti hän, miten kaikki nuo Liisan selitykset olivat päättyneet, nimittäin että tämä oli pienestä pitäen, vain häntä yhtä, vain häntä ainoaa rakastanut.
Mitä jos hän sulkisi Liisan syliinsä? Mitä jos hän ilmoittaisi tälle, että kaikki oli ollut vain julmaa pilaa ja ettei ollut ollenkaan tarkoitus, että he kaksi milloinkaan toisistaan eroisivat?
Varmaankin oli Liisa silloin riemuhuudolla hänen kaulaansa lankeava.
Silloin olisi koko tämä paha painajainen ohitse. Silloin voisivat he alkaa jälleen uutta ja onnellista elämää.