—Minä ymmärrän, virkahti Liisa hiljaa. Toivoisit ehkä, että matkustaisin heti täältä?
Hänen silmäyksensä oli niin sydäntä-särkevä ja tulkitseva niin suurta tuskaa, pelkoa ja sydämen katkeruutta, että Johanneksen siinä silmänräpäyksessä olisi jälleen tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä.
Mutta eihän hän voinut! Hänenhän täytyi yhä edelleen pysyä pyövelinä.
Hän sanoi senvuoksi vain lyhyesti:
—Tiedät, että minä en toivo sitä, mutta voihan olla mahdollista, että jommankumman meistä täytyy jouluksi kotimaahan matkustaa.
—Ah!
Jos Liisa olisi ollut vallasväen lapsi, niin varmaan hän olisi pyörtynyt siinä tuokiossa.
Mutta hän ei taitanut sellaisia temppuja. Siksi painoi hän vain sydäntään ja vaipui kokoon samalle hotellinsohvalle, jolta hän oli noussut, vaipui ritisten kuin vanha, rikkinäinen pärekori, jonka päälle on polkaistu juuri ja joka turhaan koettaa saavuttaa äskeistä olomuotoaan.
Johannes tuskin uskalsi katsoa sinnepäin.
—Niin, sanoi hän. Jos sinä matkustat, jään minä tänne vielä joiksikin viikoiksi kirjastoon työskentelemään.