—Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes.
—Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta.
Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa, jos Liisa noin ajatteli!
Täytyi puhua järkeä hänen kanssaan. Ja saada hänet toisin ja terveemmin asioita katsomaan.
—Sinä erehdyt, erehdyt tykkänään! sanoi hän. Enhän minä tahdo päästä sinusta. Mutta olosuhteet voivat kyllä vaikuttaa niin paljon, että meidän ehkä joksikin aikaa on pakko erota toisistamme.
Nyt se oli sanottu! Kuinkahan Liisa mahtoi ottaa asian?
Johannes puolestaan oli pelkkää jännitettyä odotusta.
Liisa katsoi kuin peljästynyt lintu häneen.
—Olosuhteet? toisti hän tylsämielisesti.
—Niin, jatkoi Johannes julmasti, ja meidän aineellinen asemamme.