Hän oli polttanut vain oman silloisen maailmankatsomuksensa.
Muuten hän oli jäänyt entiselleen. Hänen tapansa tuntea ja ajatella oli sama kuin ennenkin, samoin hänen yksilöllinen pohjapiirroksensa. Hänen mielipiteensä vain olivat ajan varrella muuttuneet.
Sitä suuremmalla ylemmyydellä hän omasta mielestään voi nyt hallita ainettaan, sitä laajemmalla mielenkiinnolla siihen nyt syventyä ja antautua.
Hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella.
Hän itsekin ihmetteli sitä väli-aikoinaan.
Kaikki, mikä ennen oli ollut sekavaa ja kiertynyt kehäksi hänen aivoissaan, oli nyt selvennyt kuin taika-iskun voimalla. Hän tunsi, että tällä kertaa tästä tulisi jotakin. Ja jo se tunne, että hän ylimalkaan vielä voi tehdä työtä, oli omiaan hänet oudolla, haltioittavalla onnenhurmiolla täyttämään.
Ja voi tapahtua, että hän kirjoittaessaan unohti sekä entisyytensä että nykyisyytensä, sekä Liisat että rouva Rabbingit! Ja että hän muisti vain omia muinaisia unelmiaan ja mikä herttaisen naivi poika se oli ollut, joka kerran hänen henkilöllisessä hahmossaan oli sosialististen aatteiden palvelukseen antautunut.
Mutta aina aamulla hän kokosi paperinsa, pisti ne povitaskuunsa ja meni näyttämään niitä rouva Rabbingille. Nykyään he tapasivat toisensa aina rouva Rabbingin asunnossa.
Heistä oli tullut mitä parhaat henkiset toverukset.
Vielä ei ollut rakkauden sanaa vaihdettu heidän välillään. Mutta se oli jo ilmassa, se liiteli jo kaikkien heidän keskustelujensa ja tapaamistensa yllä niinkuin poutapilvi, niinkuin päivänsäde. He tunsivat sen läsnä-olon kyllä molemmat ja olisivat suuresti hämmästyneet, jos se äkkiä olisi mennyt pois ja kadonnut heiltä.