Niin tuli eräänä päivänä tuokin välttämätön sana sanotuksi.
Johannes oli juuri valittanut, että alituinen sähkökellojen kilinä häiritsi häntä hotellissa. Rouva Rabbing sanoi silloin aivan luonnollisesti ja teeskentelemättömästi:
—Muuttakaa minun luokseni! Täällä te ainakin saisitte rauhassa kirjoittaa.
Hänellä itsellään oli suuri, viisi eri suojaa käsittävä vuokrahuoneusto ja oma palvelijatar.
Johannes katsoi häneen. Rouva Rabbing vastasi ystävällisellä, kehoittavalla hymyllä hänen katseesensa.
Silloin sai Johannes rohkeuden sanoa, mitä hänellä oli sydämellään.
—Ei, minä en voi! sanoi hän. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan.
—Mitä te ette voi? kysyi rouva Rabbing.
—Ottaa vastaan teidän ystävällistä tarjoustanne, sopersi Johannes.
—Miksi te ette voi?