—Siksi … siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen huulilta.
Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan:
—Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun puolestani.
—Te tarkoitatte…?
—Että te juuri senvuoksi sitä paremmin voitte muuttaa luokseni. Sillä minäkin rakastan teitä.
Heidän sanansa hukkuivat suudelmiin. Mutta sitten painoi Johannes päänsä hänen helmaansa ja purskahti ääneen itkemään.
Rouva Rabbing antoi hänen itkeä valloiltaan.
Mutta sitten hän kohotti hänen päänsä ylös ja kysyi vienosti:
—Sinä itket? Miksi?
—Siksi että minä en ansaitse tätä autuutta, nyyhki Johannes. Minä tulen niin alhaalta, niin alhaalta!