Myöskin rouva Rabbingin silmissä kimaltelivat kyyneleet.
—Kumpihan meistä mahtaa tulla alempaa! kuiskasi hän. Muista minun alennustilaani!
—Ei, minä en muista, minä en muista! purkautui Johannekselta miltei huutamalla. Minä ajattelen vain omaa alennustilaani.
—Se ei mahda olla niin vaarallista laatua, arveli rouva Rabbing.
Sinähän olet kuitenkin aina pysynyt itsellesi uskollisena.
—Minä! huokasi Johannes keskeltä kyyneltensä. Minä, jonka koko viimevuosien elämä on ollut vain suurta itsepetosta!
Sinä hetkenä hän kielsi Liisan. Kielsi niin täydellisesti kuin toinen ihminen voi kieltää toisen, julistautumalla täydellisesti irti hänestä, tahtomatta myöntää edes itselleen, että koskaan on toista tuntenut ja tunnustanut.
Hyvä, ettei toki rouva Rabbing tiennyt siitä.
Varmaan hän olisi silloin kammolla kaikonnut Johannekselta. Varmaan hän ei olisi ikinä anteeksi antanut hänelle, että hän kerran elämässä oli niin alhaiseen naiseen yhtynyt ja oli vielä tälläkin hetkellä, kaikesta tahdonponnistelustaan huolimatta, häneen niin monilla lujilla ja sitkeillä säikeillä kiinnitetty.
Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän äänen korvissaan soinnahtavan:
—Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut itsepetosta.