Vihdoin veti Johannes kätensä pois.
Liisa tarttui siihen ahnaasti uudelleen. Johannes tempaisi sen melkein väkivallalla pois häneltä ja sanoi äänellä, joka ei ollut enää ihmisen ääni:
—Anna minun olla!
Liisa horjui. Hänen polvensa lyykistyivät ja hänen täytyi tukea itseään seinää vasten.
—Anteeksi, sai hän hädintuskin soperretuksi. Minä en tiennyt, että se oli sinulle niin kiusallista.
Johannes kärsi Liisan puolesta sanomattomasti. Hän olisi antanut mitä hyvänsä yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta, jonka hän olisi saanut huuliltaan!
Mutta hän ei voinut. Oli kuin olisi ollut salpa hänen suunsa edessä ja samoin kaikkien hänen sympaattisten mielen-ilmaustensa tiellä.
Sitä enemmän kohdistui hänen suuttumuksensa Liisaan, joka juuri nyt vetosi niihin ja tahtoi ikäänkuin väkipakolla ne esille manata.
Toisti, toisti! Milloin hyvänsä, mutta ei nyt. Sillä nyt oli heidän kummankin tuskansa niin suuri, ettei voinut olla suurempi. Mihin he kaksi oikeastaan olivat joutuneetkaan?
Myöskin Johannes voi tuskin pysyä pystyssä enää.