—Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes välinpitämättömästi.
—Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta.
Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä.
Mitä tapoja tuo oli? Itkeä keskellä katua! Sattuvat vielä ihmiset näkemään.
Onneksi oli vasta vähän väkeä liikkeessä eikä päivä ollut valjennut vielä.
Johannes tahtoi saattaa Liisan kiireimmän kautta hotelliin. Mutta Liisa piti hänen kättään itsepintaisesti kädessään ja veti häntä jollekin syrjäkadulle päin.
—Minä en ainakaan ole peittänyt sinulta mitään, tiuskasi Johannes melkein äkäisesti.
—Et, et, nyyhkytti Liisa. Enkähän minä syytä sinua mistään. Omalle itsellenihän minä vain näin puhelen…
Hänen äänensä sortui kyyneliin.
Myöskin Johannes vaikeni ja he kulkivat jonkun matkaa äänettöminä edelleen, Liisa nyyhkien ja pusertaen Johanneksen kättä omassaan, Johannes vaivautuneena ja otsa rypyssä hänen rinnallaan.