Täytyihän sen olla nimittäin yhtä kiusallisen heille molemmille. Miksi Liisa välttämättä oli tahtonut valmistaa hänelle sellaisen? Ja miksi hän ennen kaikkea itse viitsi sellaiseen antautua?
Mutta ehkä hän kuului itsekiduttajien laajaan sukukuntaan, joita oli legionittain kaikkialla ja Suomessa kolme miljoonaa.
Ainakin Johannekselta olisi Liisa kaikissa tapauksissa voinut säästää tämän kohtauksen. Täytyihän hänen tietää, ettei se kuitenkaan voisi muuttaa mitään enää heidän keskinäiseen suhteesensa nähden.
Ja vain ohimennen vilahti Johanneksen aivojen läpi, mitä tuo nainen oli mahtanut kärsiä täällä koko yön kylmässä ilmassa ja vinhassa talvituulessa värjötellessään.
Sillä aikaa he olivat maanneet pehmeillä pieluksilla ja rakastaneet toisiaan. Jokeltaneet joutavia sanoja ja uinahtaneet jälleen haahkanuntuville.
Ja sillä aikaa oli tuo nainen koko ajan tuijottanut täältä pimeästä yöstä heidän ikkunoihinsa.
Sehän oli inhoittava ajatus! Sehän täytyi saada pois aivoistaan, ellei sen mieli jäädä elinpäiviksi sinne painamaan ja kummituksena kiusaamaan.
Hän kysyi sentähden sangen tuimasti ja tunteettomasti:
—Mitä ikkunoita sinä tarkoitat?
—Niitä … niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän, että tulet rouva Rabbingin luota.