Eräänä aamuna rouva Rabbingin asunnosta kadulle astuessaan tapasi Johannes heti oven ulkopuolella Liisan, joka sanaa puhumatta ojensi kätensä hänelle.
—Sinä täällä? kysyi Johannes vilpittömällä hämmästyksellä, voimatta samalla estää eräänlaista kiusautumisen ilmettä kulkemasta yli kasvojensa. Luulin, että nukkuisit rauhallisesti vielä vuoteessasi.
—Minä en voinut nukkua, kuiskasi Liisa. Suo anteeksi! Hyvä, että tulit. Minä olen niin kauan odottanut sinua.
—Sinä olet odottanut minua?
—Kyllä! Koko yön. Nähnyt valojen syttyvän ja sammuvan ikkunoissa.
Nyt ymmärsi Johannes.
Mutta hän kiusautui siitä vain sen enemmän. Vakoiliko Liisa ehkä häntä?
Eikö kaikki siis ollut jo selvää heidän välillään?
Ja jos ei ollut selvää, täytyi sen nyt tulla selväksi. Nyt taikka ei milloinkaan!
Olihan Liisan jo täytynyt kaikki aavistaa. Taikka, ellei hän ollut aavistanut, hän ei siis ollutkaan niin älykäs kuin Johannes oli luullut, ja hänelle oli vastenmielinen totuus suorastaan päähän nuijittava.
Johannes ei voinut ymmärtää, mitä hyödytti tämä kiusallinen kohtaus.