Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa.
Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen. Teki sen pukua muuttaessaan, keskellä avattuja matkakirstuja ja huiskin haiskin heiteltyjä vaatekappaleita, jotka vaikuttivat hävityksen kauhistukselta.
Vielä viimeisen kerran piteli Johannes tuota valkeaa, väreilevää autuutta käsissään. Vielä viimeisen kerran hän tunsi Liisan hänelle täydellisesti, rajattomasti, intohimoisesti antautuvan ja elämän, pyhän, salaperäisen alku-elämän, kulkevan tulimyrskynä kautta koko olentonsa.
Sitten oli kaikki lopussa!
Sitten he eivät sanoneet enää toisilleen sanaakaan, vaan lähtivät samassa ajurissa asemalle, jossa Muttila jo odotti heitä.
Asemalla tahtoi Johannes antaa Liisalle rahaa. Liisa sanoi:
—Kiitos vain. Ei, minä en tarvitse mitään.
—Kuinka et? kysyi Johannes hämmästyneenä.
—Sinähän annoit minulle kerran uutta syysjakkua varten, vastasi Liisa hymyillen surumielisesti.
Nyt vasta huomasi Johannes, että Liisa oli edelleen kulkenut vanhassa, ohuessa päällysvaatteessaan, joka ei mitenkään voinut riittää tässä kylmyydessä häntä suojaamaan.