—Liisa! pääsi Johannekselta. Ethän sinä mitenkään voi tuossa matkustaa!
—Se käy kyllä, väitti Liisa hiljaisesti. Ja sisällähän me tulemme enimmän matkamme olemaan.
—Miksi et ostanut jakkua? kysyi Johannes vielä ikäänkuin matkien entistä isällistä ankaruuttaan.
—En raatsinut, hymyili Liisa. Säästin rahat tähän tarkoitukseen.
—Kuinka? Sinä aavistit siis jo silloin?
—Olen tätä jo pitkän aikaa aavistanut.
—Etkä sanonut mitään! ähkäisi Johannes epätoivoissaan.
—Emmehän me voineet sille mitään, lohdutti Liisa soinnuttomasti.
Kuolema teki tehtäväänsä.
Kuitenkin tuntui Johanneksen mielestä, että olisi voitu jotakin. Ainakin hän puolestaan olisi voinut ehkä tehdä jotakin yhteisen vaaran torjumiseksi ja heidän suuren, heidän sammuneen rakkautensa säilyttämiseksi.
Mutta oliko se sammunut todellakin?