Ainakin Johannes tunsi sen tällä hetkellä entistään korkeammalle povessaan leimuavan.
Yksi sana, ja kenties Liisa jäisi vielä!
Mutta Johannes tunsi itsekin, että hänen oli mahdoton sanoa tuota sanaa. Olihan hän itse syypää Liisan lähtöön, olihan hän itse sitä usein sydämessään toivotellut.
Kaikki oli liian myöhäistä jo. Juna lähti.
—Kirjoita nyt edes joskus, virkahti Liisa vaununsillalta.
—Tietysti minä kirjoitan sinulle.
Liisa koetti viimeiseen saakka pysyä tyynenä. Katsoi ja katsoi vain Johannekseen syvällä, surumielisellä, paljon-kärsineen orpolapsen silmäyksellä, joka tuntui ikäänkuin kysyvän, miksi hänet näin oli heitetty autioon maailmaan ja miksi ei kukaan, ei kukaan pitänyt huolta hänestä.
Kysyvän ja almua anelevan.
Pyytävän edes hiukan lempeyttä osakseen, kun muilla oli niin iloiset pirtit ja lämpimät asuinsijat. Rukoilevan edes palasen rakkautta, edes yhdeltä ainoalta ihmiseltä maailmassa, kun muilla oli niin monta, jotka heitä rakastivat, hellivät ja hyväilivät.
Johannes tunsi, ettei hän ikänään tulisi tuota silmäystä unohtamaan.