Aina, aina, öin ja päivin, valveilla ja unessa, tulisi tuo katse häntä seuraamaan. Aina, aina, lakkaamatta samoin kysymään, tutkimaan ja anelemaan…
Kuinka hän voisi kestää sitä? Kuinka elämä ollenkaan tästälähtien saattoi olla hänelle siedettävissä?
Jospa se syyttäisi edes!
Mutta ei! Se ei syyttänyt ketään. Se vain pyysi, mietti, kärsi ja ihmetteli.
Äkkiä tuo katse särkyi. Se tapahtui junan lähtiessä loittonemaan.
Silloin siihen tuli lisäksi tuskaa, hätää ja mielipuolisen parahdusta. Aivan kuin se ei olisi mitään kysynyt enää, vaan huutanut hukkuvana armoa, laupeutta ja pelastusta.
Kuinka? Eikö parahtanutkin joku? Eikö hän kuullut nimeään mainittavan?
—Liisa! huusi Johannes epätoivoisesti. Älä mene! Älä mene! Palaja takaisin!
Liisa meni. Ja kuin painajaisen ajamana kiirehti Johannes asemalta, nähden silmissään vain yhden ilmeen, yhden katseen ja kuullen vain yhden huudon korvissaan.