Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin!

Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä toisiaan.

—Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan me kaksi onnelliset?

Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään.

Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.

He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä oli heidät täydellisesti juovuttanut.

Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.

Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.

Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää, lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn, toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien häiritsevää keskeytystä.

Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista.