Että Liisa ilkesi! Että Liisa kehtasi! Että Liisa suorastaan viitsi pilata tämän onnellisen hetken häneltä!
Häneltä ja itseltään.
Olihan se rikos! Olihan se kaksinkertainen rikos. Rikos heidän kahden rakkauttaan ja siis kaikkein pyhintä vastaan maailmassa!
Eikö Liisa siis pelännyt ollenkaan?
Eikö heidän rakkautensa siis merkinnyt mitään Liisalle? Kuinka Liisa ollenkaan uskalsi heittää hänelle vasten kasvoja tuon syytöksen, jonka Johannes juuri oli ollut lukevinaan hänen silmistään?
Sillä olihan se syytös. Eihän Johannes voinut siitä erehtyä.
Kyllä hän tiesi asian. Hän oli kysynytkin vain näön vuoksi, mitään oikeaa vastausta kysymykseensä odottamatta. Sillä eihän Liisa olisi voinut vastata, jos olisi tahtonutkin.
Eihän Liisa ollut mikään hiuksenhienojen sielunliikkeiden erittelijä.
Mutta juuri se häntä aina niin tulisesti harmitti kohtauksissa Liisan kanssa, että tämä ei myöntänyt hänen esitystään oikeaksi, vaikka ei voinut itsekään mitään parempaa sijalle asettaa.
Jos Liisa olisi sen tehnytkin, tehnyt suoraan ja vilpittömästi, kuten Johannes olisi katsonut oman luonteensa vaatimuksen samantapaisessa tuokiotilassa olevan, silloin ei tietysti mikään kauna olisi jäänyt hänenkään, Johanneksen, sisälle kasvamaan.