—Mitä katsot? kysyi Johannes jyrkästi.
Liisa ei aluksi vastannut mitään.
Katsoi vain edelleen häneen samalla ärsyttävällä, salakavalalla silmäyksellä, jossa Johannes aavisti piilevän hänen voimansa syvimmän salaisuuden. Aivan kuin hänen oma voimansa oli tuo kylmä, karski ankaruus, jonka hän jälleen tunsi jähmetyttävän koko olentoaan.
Kuin olisi kaikki äkkiä mennyt lukkoon hänen sisällään. Kuin olisi kuurainen rautakanki syösty kiireestä kantapäähän hänen lävitseen.
—Mitä katsot? kysyi hän toisen kerran, jyrkemmin ja jo valmiina kuohahtamaan.
—Ilman vain, virkahti Liisa viivytellen. Sinä näytit siinä äsken niin lystikkäältä.
—Koomilliselta? kysyi Johannes terävästi.
—Enhän minä sitä ole sanonut. Eikä se mitään ollutkaan.
Johannes vaikeni peläten sanovansa liikaa. Hän kääntyi sentähden selin
Liisaan ja mykistyi kokonaan.
Mutta hänen aivonsa kiehuivat ja kihisivät.