Johannes istui jonkun verran edessäpäin eikä voinut nähdä Liisaa ilman päätään kääntämättä. Liisa sensijaan saattoi koko ajan syrjästä seurata hänen kasvon-ilmeitään. Ja Johanneksesta tuntui, että Liisan katse silloin tällöin kuin salavihkaa hipoi hänen kulmaluitaan.
Äkkiä käännähti Johannes.
Hän tunsi kuin pistoksen takaraivossaan. Aivan oikein! Liisa ei katsonut häneen enää samalla sydämellisellä silmäyksellä kuin ennen.
Liisan katseessa oli jälleen tuo vieras, tuo vihamielinen, tuo petollinen ilme, jonka Johannes oli joskus ennenkin niissä nähnyt ja joka aina silloin oli järkyttänyt perinjuurin hänen hermostonsa.
Miksi se tulikin, aina juuri hänen aseettomimmalla hetkellään? Tuli, ja iski arimpaan.
Tällä kertaa oli siinä vielä jotakin voitollista ja ilkkuvaa. Mitä hän ilkkui?
Johannes oli samassa silmänräpäyksessä jääkylmäksi sävähtänyt.
Poissa oli tuossa tuokiossa kaikki herttainen, kaikki lapsellinen ja avomielinen heidän väliltään. He olivat nyt kaksi vihollista.
Kaksi sitäkin sokeampaa vihollista, kun he kumpikin rakastivat toisiaan ja kun heidän vihansa syy ei ollut sanoin selitettävissä. Ei poistettavissa eikä anteeksi pyydettävissä, vaan yksinomaan heidän omasta tahdostaan riippumattomien vaistojen, perittyjen ominaisuuksien ja sukupuoli-eroavaisuuksien aiheuttamaa.
Pilvi se oli, joka heidän syystään tai ansiostaan vähääkään välittämättä vaelsi heidän rakkautensa peilikirkkaan pinnan yli. Kupla se oli, joka kohosi syvyyksissä.