Eivätkä he kumpikaan ansainneet siitä kiitosta eivätkä moitetta toisiltaan. Olihan se luonnonpakko, jos mieli heidän rakkautensa ollenkaan olla rakkautta. Mutta juuri senvuoksi heidän tuli myös täydellisesti luottaa toisiinsa ja tuntea joka hetki, lähellä tai kaukana, läsnä tai poissa ollen, kaksin tai muiden seurassa, itsensä toistensa suhteen täysin turvallisiksi.
Ehdottomuus oli rakkauden olemus.
Missä sitä ei ollut, siellä ei ollut oikeaa rakkautta. Siellä oli vain irstautta ja kevytmielisyyttä.
Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat kiusata vaikka jumalia!
Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut.
Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin.
Mennyt sitten usko rahaan, valtaan ja yhteiskunnalliseen asemaan.
Hänellä ei ollut enää muuta kadotettavaa kuin rakkautensa.
Juuri siksi hän niin kynsin hampain piti kiinni siitä.
Siksi kuunteli hän niin tuskallisella jännityksellä, mitä ääniä milloinkin nousi heidän sydämiensä syvyydestä. Siksi seurasi hän henkeään pidättäen, kussa kulloinkin liikkui heidän elonsa arpa.
Nyt arpa painui. Nyt sattui sora-ääni.
Lavalla karkeloi juuri eräs keveäpukuinen, sirotekoinen tanskatar. Nosteli helmojaan, sipristi silmiään ja mutristi huuliaan samalla niin intiimisti, hävyttömästi ja rikkiviisaasti, ettei hänelle parhaalla tahdollaankaan voinut olla vastaan hymyilemättä.