Siis eivät olleet kevytmielisyyttä rakkauden muodotkaan. Ei keimailu, ei veikeily, ei naljailu, ei alastomin ja kevytjalkaisin lemmenleikkikään, kunhan se kaikki vain kohdistui häneen, Johannekseen. Häneen, jolle rakkaus todella oli jotakin pyhää ja joka samoin oli kaikkensa Liisaan keskittänyt.
Liisa oli ainoa nainen, joka ihmisten tytärten seasta oli hänen edessään hypännyt ja kelvannut hänelle.
Siinä oli ero. Kaikki, mikä tapahtui heidän ja vain heidän kesken, oli jo itsestään pyhää ja vakavaa kuin uhritoimitus. Mutta kevytmielisyyttä oli pisaraakaan heidän ja ainoastaan heidän välisensä rakkauden jumalallisesta ehtoolliskalkista maahan hylkyttää.
Sitä hän vaati Liisalta, sillä hän tunsi itse siinä suhteessa puhdas olevansa.
Ei tarjota mitään, ei kerrassaan mitään, ensimmäiselle vastaantulijalle, Pekalle tai Paavolle, joka ei kuitenkaan olisi annetun lahjan kalleutta ymmärtänyt! Ei hymyä, ei katsetta, ei pienintä päänliikettä tai kengänkeikahdusta.
Eikä sallia myöskään Pekkojen ja Paavojen ihailla itseään! Vielä vähemmän heitä siihen kiihottaa tai iloita ja nauttia siitä, vaan kulkea ylpeänä, tunteettomana ja koskemattomana heidän ohitseen.
Aivan niinkuin Johannes itse kulki vieraiden naisten ohitse.
Aivan niinkuin Johannes itse kohteli kaikkia muita naisia. Paitsi tätä yhtä, tätä omaa, tätä ainoaa, jota hän rakasti ja jota hän siksi olisi tahtonut lakkaamatta pitää hyvänä, miellyttää ja huvittaa.
Eikä Liisa saanut muuta epäilläkään Johanneksesta. Olihan se aivan luonnollista. Eihän voinut muuten ollakaan.
Jos kerran rakasti yhtä ihmistä, niin eihän voinut rakastaa kahta tai kolmea. Täytyihän kaikkien muiden ja kaiken muun silloin olla arvotonta hänen rinnallaan.