Sieltä kuunteli hän elämän salaisia oraakkelisanoja.
Sieltä otti hän osviittaa myös ulkonaisille elämänkohtaloilleen ja koetti joka hetki tuskallisella, hermoja kiusaavalla jännityksellä urkkia, mitä hämärä vastaisuus hänelle ja heille kummallekin mahtoi kätkeä helmassaan.
Eihän voinut ijäti jatkua näin. Täytyihän tulla joku ratkaisu, piste pitkän lauseen jälkeen.
Ja ongelma, jolle Johannes ratkaisua odotti, jonka ratkaisusta kaikki riippui ja jota ennen ei voinut mitään varmaa ja kestävää alottaa, oli tämä: Menisivätkö he kaksi naimisiin? Asettuisivatko he kaksi toisin sanoen pysyväisesti yhteen asumaan vai olisiko heidän kenties jo piankin erottava?
Eikä tuo ratkaisu voinut enää viipyä kauan.
He eivät voineet enää kauan jatkaa tällaista mustalais-elämää. Sen kielsi Johanneksen kukkaro ja osaksi myös hänessä päivä päivältä kasvava henkisen työn, ulkopuolisen toiminnan, älyllisen ja käytännöllisen askartelun tarve.
Heidän oli ennen pitkää juurruttava, paikalleen asetuttava. Otettava lusikka kauniisen käteensä ja lakattava leijailemasta rajattomuudessa.
Mutta juuri sitä ei Liisa näyttänyt Johanneksen mielestä tahtovan ymmärtää ollenkaan. Hän luisui aina ohi siitä kysymyksestä, kun Johannes varovasti ja hienotunteisesti tahtoi siihen koskettaa. Myönsi kaikki, mitä Johannes sanoi, mutta teki sen niin hajamielisesti ja ulkopuolelta itseään, ettei Johannes hänestä tullut hullua hurskaammaksi.
Hän olisi kuitenkin niin halusta tahtonut tehdä Liisan mielen mukaan.
Mutta Liisalla ei näyttänyt olevan siitä asiasta mieltä ollenkaan. Kuitenkin katsoi Johannes, että sen juuri Liisalle olisi pitänyt olla kaikkein oleellisinta ja merkitsevintä maailmassa.