Mikä hänelle sitten merkitsi jotakin, ellei hänen oman rakkautensa tulevaisuus? Sen tukeminen, sen vahvistaminen, sen jokapäiväinen varjeleminen ja viljeleminen? Sitä, juuri sitähän, kaikki Johanneksen pyrinnöt vain tähtäsivät. Ja juuri siksi hän myös niin usein suuttui Liisalle, kun hän oli huomaavinaan, ettei heidän yhteinen asiansa ollutkaan toiselle yhtä kallis.
Nyt oli Johannes ollut Liisan katseesta lukevinaan, että tämä epäili hänen äskeisen kevytmielisen hymynsä johtuneen tuon puolialastoman varietee-diivan viehätyksestä.
Olihan se loukkaus. Olihan se maailmantapaus. Mitään sellaista ei ollut ikinä sattunut Johannekselle.
Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa.
Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse!
Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä himoitakseen!
Hän, joka ei tahtonut nähdä ketään muuta naista, ei kuulla ketään muuta naista kuin Liisaa ja oli tehnyt tämänkin ehdotuksen varieteehen menemisestä ainoastaan Liisaa huvittaakseen, kun tämä joskus puolipiloillaan oli väittänyt sellaisesta pitävänsä ja ikävystyvänsä tässä heidän ainaisessa erakkoisuudessaan!
Johannes tunsi, että Liisa jollakin muotoa oli tahtonut häntä alentaa.
Siitä hänen äkillinen suuttumuksensa.
Juuri niin, alentaa! Vetää omalle tasolleen, porton, naaraan, kapakkapiian tasolle, joka ei ollut oikeastaan taso ollenkaan, vaan pohjaton kuilu, luotu miesten päänmenoksi!
Kaikki miehisen ylpeyden ja ylenkatseen vietit olivat heränneet Johanneksessa. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin tuhatkertaisen, niin sanomattoman paljon paremmaksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin tuo, joka tuossa kulki hänen vierellään.