Irti hänestä! Se oli oleva tästä lähtien Johanneksen tunnussana, tuima ja järkkymätön.
Jo joskus ennenkin oli Johannes tuontapaisia päätöksiä tehnyt, mutta huonolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan voinut pitää niitä.
Kuitenkin hän uskoi edelleen niiden ehdottomuuteen.
Joka kerta, tuossa mielialassa ollessaan, hän tunsi syvimmällä sisäisellä mahtiponnellaan, että juuri tämä oli jotakin lopullista, ratkaisevaa ja peruuttamatonta. Eikä tarvittu kuitenkaan kuin hetkinen lepyttävää, naisellista lirkkausta Liisan puolelta, kun hän jo oli valmis jättämään kaiken pateettisen asenteensa ja mitä suurimmalla mielihyvällä entisiin valjaisiinsa astumaan.
Naisen orja hän oli. Sen hän itsekin tunsi selvästi ja halveksi tuon vuoksi joskus ankarasti itseään.
Orja, joka kalisteli kahleitaan!
Ja niinkuin kaikki orjat valmis vihaamaan, kiroamaan ja sadattelemaan sitä, jonka hän tunsi ja tunnusti itseään voimakkaammaksi. Mutta myös yhtä valmis tottelemaan siinä silmänräpäyksessä, kun kuului käskijänsä ääni.
Kumpikin tuotti hänelle yhtä suuren, mutta varsin vastakkaisen mielenliikutuksen.
Vihata Liisaa? Se oli pistävin tuska hänelle. Rakastaa ja ihannoida häntä? Se oli ylin onni ja autuus hänelle.
Ihmekö siis, että Johannes mieluummin rakasti kuin vihasi Liisaa? Että hän ennemmin suli herkäksi, hyväksi ja leikkiväksi pikkupojaksi jälleen kuin paatui häntä kohtaan pahaksi, kylmäksi ja itsepintaiseksi?