Eikä hän mistään ollutkaan niin vihainen kuin siitä, ettei Liisa häntä heti lepyttänyt.
Että Liisa ollenkaan päästi hänet suuttumaan ja tuohon harmajaan, hallaiseen ilmakehäänsä vetäytymään! Hän itse kärsi kipeästi siitä, mutta kuitenkin se oli ainoa puolustuskeino, minkä hänen itsesäilytys-viettinsä voi tarjota hänelle.
Ja varsinkin siitä kasvoi hänen vihansa aivan vimmatuksi, että Liisa hänen mielestään usein aivan kuin tahallaan viivytteli anteeksipyytävää lepyttelyään. Ikäänkuin olisi tahtonut antaa hänen ensin oikein kovaksi kohmettua, sitten sitä lämpimämmäksi ja pehmeämmäksi hyvitelläkseen!
Ja saatuaan hänet jälleen sellaiseksi?
Vain sitä syvemmin, sitä vihlaisevammin uudestaan haavoittaakseen.
Tuo oli heidän keskinäisen suhteensa ikuinen kiertokulku. Oli ollut jo kolme vuotta, ilman että sen pääpiirteet olivat ollenkaan muuttaneet muotoaan tai näkynyt edes etäisyydessä mitään mahdollisuutta päästä siitä surmanrenkaasta, jonka rakkaus oli heidän elämänkeinukseen rakentanut.
He herkistyivät, mitä enemmän he kärsivät. Ja he nauttivat, mitä enemmän he herkistyivät, joka jälleen oli omiaan lisäämään heidän hirvittäviä kärsimyskykyjään.
Sillä Johannes ei suinkaan yksin kärsinyt. Hän uskoi aivan varmasti, että Liisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tämä osoitti sen vain itkullaan, katseillaan ja koko käytöksellään eikä sanoilla, joihin Johanneksen useimmin täytyi turvautua.
Mutta juuri tuo Liisan äänetön tapa kärsiä vaikutti mitä tuskallisemmin
Johannekseen.
Hän tuli siitä aivan hulluksi. Silloin tuntui kuin olisivat kaikki sillat heidän väliltään katkenneet. Mennyt poikki viimeinen sähkölanka, jonka kautta hän vielä sai viestit ulkomaailmasta, ja hän jäänyt yksinäiseksi pisteeksi, tyhjään, autioon avaruuteen.