Sitähän ei voinut kestää! Tavallista, inhimillistä kylmyyttä kyllä, mutta ei kosmillista, maailmankaikkeuden pakkasta, joka tuollaisina hetkinä tuntui hänet joka taholta ympäröivän ja käärivän hänet kuolettavaan syleilyynsä.
Miksi ei Liisa sanonut mitään? Miksi hän ei ilmaissut itseään?
Miksi hän salli hänen kovettua näin paatiseksi patsaaksi, vaikka hän hyvin tiesi, ettei olisi aluksi tarvittu muuta kuin yksi ilme, yksi sana Johannesta lepyttämään?
—Mitä mietit? kysyi Johannes äkkiä töykeästi lopettaakseen tämän tuskallisen äänettömyyden.
Liisa ei ensin vastannut mitään. Käänsi vain häntä kohden suuret, surulliset silmänsä ja katsoi rukoilevasti häneen.
—En mitään, vastasi hän sitten hiljaisesti.
—Minä ajattelin mennä illalliselle.
Johannes puhui tahallaan tavallista kovemmin peittääkseen sisällistä liikutustaan ja voidakseen ylimalkaan puhua ollenkaan.
—Niin, sinä kaiketi menet sitten, vastasi Liisa kuten äsken.
He olivat tulleet Tivolin varieteesta ja seisoivat torinkulmassa epätietoisina.