—Tarkoitan tietysti, selitti Johannes, että menisimme yhdessä.
Liisa ei sanonut siihen enää mitään, vaan seurasi verkalleen
Johannesta.
He menivät Wiveliin.
Johannes odotti joka silmänräpäys, että Liisa sanoisi jotakin, mitä hyvänsä, johon hän voisi vastata ärtyisästi ja osoittaa onnetonta mielipahaansa. Mutta Liisa vaikeni itsepintaisesti. Vaietkoon sitten! ajatteli Johannes. Kyllä hänkin tämän keinon taisi.
Illallinen syötiin synkän hiljaisuuden vallitessa.
—Tahdotko viiniä? kysyi Johannes.
—Tahdotko sinä? vastasi Liisa vastakysymyksellä.
—Minä kysyin, tahdotko sinä viiniä, huomautti Johannes.
—Tilaa sinä vain, vastasi Liisa jälleen yhtä välttelevästi ja alistuvasti.
Viini tuli, sillä Johannes tahtoi itse sitä, helpottaaksen sen avulla edes siedettäväksi hermojännitystään. Mutta hän ei voinut olla laseihin kaataessaan virkahtamatta: