—Olet sinä omituinen. Eikö sinun itsesi tee koskaan mieli mitään?
—Minun tekee mieleni sitä, mikä on sinulle mieleen, vastasi Liisa.
Nyt hän on varuillaan, ajatteli Johannes. Kas vain, miten taitavasti hän osaa hillitä itsensä ja sanansa sovittaa!
Nyt ei ole hyvä käydä hänen kimppuunsa. Nyt hän on vaarallisin kuin lepäävä voimalähde, josta ei tiedä vielä, kuinka paljon energiaa se voi seuraavassa silmänräpäyksessä ympäristöönsä lähettää.
Mutta juuri tuollaisena, hiljaisena, toimettomana, tutkimattomana hän parhaiten hallitsi Johanneksen koko hermokeskustaa, joka välttämättömästi pyrki päästä kosketukseen tuon toisen, vastakkaisen sähköpatterin kanssa.
Miksi? Siksi että jännitys laukeaisi, että sininen liekki singahtaisi, että syntyisi ukonilma ja iskisi kaksi maailmaa vastakkain!
Mutta kumpikaan ei tahtonut alottaa taistelua. He tiesivät, että siinä joka hetki oli kysymys elämästä ja kuolemasta, itsensä säilyttämisestä ja toisen musertamisesta.
Tämä taistelu, tämä ikuinen aaltoileminen, sepä juuri olikin heidän rakkautensa.
Johannes tiesi, että hänen oli alotettava. Liisa ei sitä kuitenkaan tehnyt koskaan, hyvin tietäen, mikä hänen voimansa oli.
Aktivisen, ulospäin kohdistuvan iskun tarve souti Johanneksen joka sormen päässä.