Sitä vastaan ei Liisalla ollut muuta asetettavaa kuin oma naisellinen passivisuutensa. Ja siitä hän tiesi, ettei Johannes tällä alalla voittaisi häntä milloinkaan.
Liisa jaksoi kyllä odottaa, mitä tuleva oli, jos Johannes vain jaksoi pidättää purkautumasta voiman, joka synkisti hänen silmänkulmiaan.
Tunsihan ja tiesihän Liisa, ettei se mitään oikeata vihaa ollut. Eroottista vihaa se oli, rakkauden leimuavaa vaatimusta vallita kokonaan olento, johon se oli kohdistunut.
Mutta hänelläkin oli oma ylpeytensä, oma itsenäisyytensä. Siitä hän ei ollut valmis ilman taistelua hetkeksikään luopumaan ja se juuri vaikutti niin ärsyttävästi Johannekseen.
Oma tumma, salaperäinen syvyytensä, jota Johannes vihasi, koska hän ei saanut sitä tietonsa ja tahtonsa piiriin milloinkaan täydellisesti valloiietuksi. Niinkuin voi tiedemies epätoivon hetkellä vihata työnsä pettävää, kangastelevaa päämäärää tai taideniekka unikuvaa, joka alati väistyy hänen edessään.
Ja jos hän pääsisi päämäärään, saisi tulkituksi, mitä mielikuvitteli?
Silloin ei se enää hänelle merkitsisi mitään ja hän heittäisi sen luotaan kuin tyhjän raakunkuoren.
Mutta täytyihän sanoa jotakin. Eihän voinut jatkua enää kauemmin tätä hiljaisuuden helvettiä.
—Minulle olisi mieleen, virkahti Johannes, että sinäkin tahtoisit jotakin.
—Taitaa käydä minulle vaikeaksi, vastasi Liisa hymyillen vaikeasti.
Mitä minun pitäisi tahtoa sitten?