Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen.
He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu ei heidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt.
Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendain hämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina uudelleen siihen samaan yksimieliseen johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa sittenkin oli suurin kaikista.
Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei ihmeellisempää kuin se eikä mikään niin kaunista, suloista ja korkeata.
—Eikö totta? Olenhan minä antanut sinulle elämäni? kysyi Johannes.
—Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin.
Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen asemansa oli Johannes uhrannut hänelle. Mitään, ei mitään hän ollut säästänyt itselleen.
—Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle, huomautti Johannes.
—Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa hiljaisesti.
—Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi ja sielusi sinä olet antanut minulle…