Tuollaisia he keskustelivat.
Kun ei heillä muutakaan työtä ollut, he alituisesti vain erittelivät, osittelivat ja repostelivat rakkauttaan. Eläen irti maasta, irti yhteiskunnasta, irti ystävistä ja kaikesta jokapäiväisen elämän ympäristöstä, he jauhoivat joka hetki vain toisiaan, jopa siihen määrään, että heidän omat ajatuksensakaan eivät enää olleet yksinpuheluja, vaan kaksinpuheluja.
Tämä oli ollut aluksi taivas Johanneksen mielestä. Hän, joka ei koskaan ennen ollut rakastanut, oli nyt ensi kerran tullut tuntemaan oman olentonsa syvyydet alituisen naisellisen läsnä-olon kummallisessa, aavistuttelevassa valohämyssä.
Kesä, täysikesä, ei pohjolan valju, varjoton kesä-yö, vaan etelän kuuma, tuoksuva, omaa runsauttaan pakahtuva kukkimis- ja heilimiskausi oli kulkenut läpi hänen sydämensä.
Monet kukkaset olivat sieltä ilmi kummunneet ja jälleen karreksi palaneet. Monet suloiset ja makeat lähdesuonet esille läikähtäneet ja jälleen kuin erämaan hiekkaan haihtuneet.
Sillä mitä korkeammalle heidän rakkautensa oli kohonnut, sitä kuumempina olivat sen säteet Johanneksen päälakeen sattuneet. Nyt paistoi se jo kuin Saharan aurinko, pystysuoraan, peljättävänä, hirvittävänä pätsitulena, joka uhkasi polttaa poroksi heidät molemmat ja kaikki keitaat heidän sydämestään autioittaa ja hävittää.
Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Tuo oli kysymys, joka päivä päivältä yhä enemmän mietitytti Johannesta.
Hän oli jo monesta katkerasta kokemuksesta huomannut, ettei ollut mahdollista hänen voimilleen erota silmänräpäyksessä Liisasta. Jos hän yritti sitä, jos hän hetkeksikään koetti itsensä hänestä irroittaa, silloin kävi kärsimys liian suureksi ja hän oli seuraavassa tuokiossa valmis jälleen kahta nöyrempänä ja alttiimpana samaan rauhansatamaansa sisälle purjehtimaan.
Niin päätti hän ruveta vähitellen, vitkalleen, pala palalta ja perisuomalaisella sitkeydellä itseään Liisalta pois ottamaan.
Oikeastaan hän oli tehnyt tuon päätöksensä jo paljon aikaisemmin. Jo heidän ensimmäisen tulisen riitansa jälkeen, jolloin usko ehdottomaan oli hänessä ensi kerran järkähtänyt ja samalla usko rakkauden ainoaan autuaaksitekevään voimaan muiden elämänvaltojen seassa.