Tuon toisen, sisäisen kauna-tunnelman yösilmillä katsottuna oli
Liisassa vain vikoja.
Silloin hän suorastaan inhotti Johannesta. Silloin olisi Johannes tahtonut lyödä, rääkätä ja haavoittaa tuota kevytmielistä naikkosta, tuota kapakkatyttöä, tuota Baabelin lohikäärmettä, joka oli hänen ylitsensä niin rajattoman vallan saanut ja uskoi nähtävästi, että hänen valtansa oli kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen.
Ei! Juuri siitäpä harhaluulosta tahtoi Johannes hänet vieroittaa.
Eikä hän koskaan tahtonut sitä niin kiinteästi kuin tuollaisen tuprahduksen jälkeen, joka heille niin äkkiarvaamatta oli varieteessa tapahtunut. Silloin hän aina seuraavana aamuna teki yksinäisen kävelyretken.
6.
Näin vieri muutamia viikkoja.
Johannes jatkoi sisällistä eristäytymistään. Usein kiertyi hänen sydämensä kerälle nähdessään, miten sanomattomasti Liisa kärsi siitä, mutta silloin lohdutti hän itseään aina sillä, että tämä sittenkin oli paras heille molemmille.
Eihän eron tarvinnut olla ikuisen. Voisivathan he erota vain hetkeksi, muutamiksi viikoiksi, eräiksi kuukausiksi, ja sitten yhtyä jälleen, jos niin hyväksi näkisivät.
Mutta silloin olisi heidän välttämättä myös mentävä naimisiin.
Johannes oli alkanut omalla tahollaan, huomaamatta ja aivan vähin erin jälleen yhteiskunnallistua. Hän kaipasi työtä, toimintaa. Jotakin ulkopuolista, jotakin reipasta, kovaa ja vaikeata, missä jälleen koettaa voimiaan.