Sitäpaitsi hän kaipasi omaa kotia. Eikä mitään kolkkoa, kylmää nuorenmiehen kotia vain, ei neljää seinää, joiden sisällä autius ja tyhjyys asuisi, vaan oikeata, kotoista, lämmintä ja turvallista tunnelmaa, jonka voisi luoda vain rakas nainen rakastavan miehen rinnalla.
Sellaisina hetkinään hän aina tunsi ikäänkuin etääntyvänsä Liisasta. Hän oli sittenkin kotikissa ja Liisa kyläkissa, vaikka he kumpikin nyt kodittomina ja siinä suhteessa yhdenvertaisina maailman matkoja taivalsivat.
Näitä ja monia muita asioita Johannes ajatteli yksinäisillä kävelyretkillään.
Ne olivat nyt käyneet jo niin tavallisiksi, ettei Liisakaan näyttänyt enää niihin mitään erikoista huomiota kiinnittävän. Tosin tapasi Johannes joskus hänet itkettynein silmin kotiin tullessaan. Mutta kun hän kysyi syytä siihen, hymyili Liisa vain ja sanoi, ettei se ollut mitään taikka että hän oli tullut vanhaa äitivainajaansa ajatelleeksi.
Päivä päivältä eli Johannes yhä enemmän omaa elämäänsä. Tosin hän tunsi täten rikkovansa verisesti vasten Liisaa ja heidän yhteistä rakkauttaan, mutta hän oli kerran joutunut rikoksen polulle eikä hänellä ollut enää mitään mahdollisuutta pysähtyä.
Kerran jäi hän pois koko päiväksi. Hän oli tavannut erään tuttavan kotimaasta ja syönyt tämän kanssa yhdessä aamiaista, päivällistä ja illallista.
Se oli aluksi suuri tapaus heidän elämässään. Mutta sitten sekin mureni, pienentyi ja silisi vähäpätöisyydeksi.
Nyt voi jo sellaista sattua tuhkatiheään. Johannes kuljeskeli kaupunkia, pistäytyi kahviloihin ja lueskeli sanomalehtiä, sillä aikaa kuin Liisa istui yksin heidän yhteisessä hotellihuoneessaan. Ja Johannes tunsi mielensä kummallisesti keventyvän ja voimistuvan tästä uudesta asioiden järjestyksestä.
Eikä Liisa valittanut koskaan. Hän pysyi yhtä hiljaisena, syvänä ja salaperäisenä.
Mitä hän mahtoi miettiä sitten?