Oikeastaan ei Johanneksella ollut siitä aavistustakaan. Aikoinaan hän oli luullut tuntevansa Liisan. Nyt, mitä enemmän hän itse muodostui takaisin omaksi maailmakseen, sitä enemmän täytyi hänen tunnustaa itselleen, että tuo toinen tuossa hänen vierellään oli uppo-outo ja vieras hänelle.
Mutta silloin hän kauhistui. Silloin hän tunsi jäätävän hallanhengen kouraisevan sydäntään, ja hänelle tuli hätä, tuskallinen sielunhätä, jälleen päästä Liisaa lähemmäksi.
Liisa otti aina hänet vastaan yhtä avoimesti, tyynesti ja herttaisesti.
Oli ikäänkuin hän olisi ollut aina paikallaan. Johannes puolestaan tunsi aina liikkuvansa, aina kieppuvansa tuon kiintopisteen ympärillä, milloin vihaavansa, milloin rakastavansa, milloin lähenevänsä, milloin loittonevansa siitä, tietysti oman tahtonsa mukaan, mutta tahdon, jota tuo toinen tuntui sittenkin täydellisesti hallitsevan.
Eihän se ollut miehen arvoista. Täytyihän hänen toki jälleen päästä vapaaksi ja itsenäiseksi yksilöksi.
Johannes sanoi nuo sanat melkein ääneen itselleen eräänä aamuna herätessään. Sitten hän säikähti, aukaisi silmänsä ja vilkaisi vierelleen, missä Liisa vielä nukkui voitollinen, autuaallinen ilme kasvoillaan.
Nousi, peseytyi hiljaa, pukeutui sekä otti hatun, kepin ja hansikkaat ulos lähteäkseen.
Liisakin oli jo herännyt ja seurasi sanaa puhumatta hänen liikkeitään.
He olivat valvoneet eilen-illalla sangen myöhään, riidelleet, selittäytyneet ja sopineet. Liisa rukoillut ja itkenyt, Johannes aluksi pysynyt jyrkkänä ja lahjomattomana. Sulanut vihdoin Liisan hehkuvien syleilyjen voimasta ja Liisa hänelle onnellisena ja säteilevänä antautunut.
Näytti kuin hän vieläkin olisi ollut samassa tunnelmassa. Kuin olisi hänen silmiensä hymyilevä, aurinkoinen syvyys tahtonut joka hetki sanoa Johannekselle: