»Mene vain, kultapoikaseni! Mene kävelemään! Sinä palajat kyllä takaisin, ja silloin suljen sinut jälleen syleilyyni.»

Johannesta harmitti tuo voitonvarmuus.

Entäpä minä en palajaisikaan, ajatteli hän.

Entäpä minä nyt menisinkin menojani? Tämän kerran minä vielä olen ollut heikko, mutta ehkäpä minä olen vahvempi ensi kerralla? Sinä luulet jo, että olen elinkautinen orjasi, mutta mitäs sanoisit, jos minulla sittenkin olisi voimaa sinusta vapautua?

Liisa ei tiennyt näistä Johanneksen mietteistä mitään. Taikka ehkä hän sittenkin oli niitä jonkun verran aavistanut, sillä kuin tahallaan ojensi hän juuri silloin peiton alta pyöreät, täyteläiset käsivartensa pitkään, raukeaan ja tyytyväiseen haukotukseen.

Niin, näyttele vain käsivarsiasi! ajatteli Johannes. Minä tiedän, että ne ovat kauniit ja että sinulla on siellä paljon muutakin kaunista näytettävää. Minä en halveksi sitä ollenkaan. Mutta minä en ole luotu vain pelkästä aisti-ilosta niinkuin sinä enkä aio käyttää koko ikääni sinun kauneutesi ihanteluun.

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi ja lähti ulos raikkaaseen, syksyiseen aamu-ilmaan, joka kuulakkaana kierteli Köpenhaminan ahtaiden katujen yllä.

Ulkona jatkuivat hänen mietelmänsä.

Se oli varmaan pitkien, kristillisten sukupolvien sarjahenki, joka mietti hänen aivojensa kautta.

Turhaan hän oli tullut opin tielle. Turhaan hyväksynyt nykyaikaisen maailmankatsomuksen.