Turhaan maailmaa nähnyt ja kokenut. Turhaan Amerikassa käynyt, sosialismia saarnannut, istunut rinnan naisten kanssa Suomen yksikamarisessa eduskunnassa, koettaen kirkon ja yhteiskunnan monisataisia juuria järkyttää.
Turhaan hän oli ollut naimisissa. Turhaan ottanut avio-eron, karannut lapsenpiikansa kanssa, toteuttanut yksilöllisen sensualismin oppia ja itse naisen orjaksi tunnustautunut, samalla kuin hän oli julistanut rakkauden, terveen ja väkevän sukupuoli-rakkauden, korkeimmaksi uskonnokseen.
Kaikki turhaan! Tuolta syvältä, hänen olentonsa alkulähteistä puhui ääni, joka sanoi, että rakkaus oli syntiä ja että synnin siemen oli tullut maailmaan naisen kera.
Suloisen, alastoman, ensimmäisen Eevan keralla. Hänen, joka ei osannut hävetä edes, vaikka Jumala, suuri, kaikkivaltias Jehova itse, oli luonut hänet sellaiseksi!
Koko naisruumis oli Johanneksen mielestä tällaisina hetkinä tuiki synnillinen.
Myöskin miesruumis oli synnillinen, mutta ei siinä määrin. Ja olisihan se ollut melkein synnitön, ellei olisi ollut olemassa tuota toista ruumista, joka niin naurettavan pienillä eroavaisuuksillaan oli saanut niin äärettömän paljon pahaa ja kauhistavaa aikaan maailmassa.
Saman käsittämättömän syyn takia oli Johannes jo koulunpenkillä istuessaan tuntenut oman ruumiinsa ihmishengen korkeimmille pyrkimyksille vihamieliseksi. Ymmärtänyt, että sitä oli rangaistava ja kuritettava, jos mieli miehenä pysyä ja sielunsa vapaana, puhtaana ja jäntevänä säilyttää.
Tältä kannalta hän myös myöhemmin, yliopistollisia historian-opintojaan suoritellessaan, oli ymmärtänyt muinaisten pyhien miesten raivon lihansa himoja vastaan, heidän paastonsa, rukouksensa, ruoskimisensa ja itsekidutuksensa.
Eikä vain heidän itsekidutuksensa, mutta myös heidän tarpeensa kiduttaa muita, ennen kaikkea tuota samaa kaunista, valkeaa naisruumista, joka niin salaperäisellä ja salakavalalla tavalla oli omiaan houkuttelemaan itse pyhän kirkon päämiesten mieliä yöhön, maahan ja pimeyteen.
Riisukaa se! Ruoskikaa se verille, polttakaa roviolla ja häväiskää!