Saapuu ripittäjä kuolevan luo. Viipyy kauan siellä, muut munkit käyvät jo ihmettelemään. Onhan tuo vanhus hurskain ja moitteettomin heistä kaikista. Mitä saattaa hänellä olla niin paljon synninpäästäjälle puhuttavaa?
Soitetaan iltamessuun. Munkit menevät kappeliin. Polvistuvat, kumartavat ja rukoilevat kuolevan edestä. Silloin soinnahtaa etäinen, valittava laulu, jonka synkkä kaiku täyttää heidät salaperäisellä pelvolla ja vavistuksella.
Mitä se on? On kuin se kuuluisi kuolevan kammiosta.
Mutta eihän se ole messua! Eihän se ole virttä, ei mitään hurskasta eikä pyhää ollenkaan. Täysin maallinen, ajallinen ja synnillinen laulu se on, joka saa heidät omituisessa kauhussa toisiinsa katsomaan ja kalpenemaan.
Nyt syöksyy ripittäjä itse kappeliin. Piru itse on luostarin vieraana!
Saatana itse tahtoo ryöstää pyhän vanhuksen sielun heiltä!
Priior tempaa kynttilän alttarilta. Munkit seuraavat hänen esimerkkiään. Kaikki rientävät kuolevan munkkikoppiin. Kulkevat veisaten läpi pitkien, kolkkojen käytävien, joiden kaiku raskaasti vastaa heidän synkkään valitusvirteensä:
»Ah, ansoilta synnin, saatanan,
meitä varjele, valkeus Jumalan!»
Kammion ovi on auki. Veljet näkevät vanhuksen lepäävän lautsallaan.
Laihana, riutuneena, kuolemantuskaisena, mutta…
»kädet ristissä, raivolla rukoillen, ylös silmin hehkuvin tuijottaen, ja huulilta, joilla jo kuolema on, soi laulu hurja ja lakkaamaton!»
Veljet kuuntelevat. Mikä onkaan tämä merkillinen kuolinvirsi?…