»Sävy sen oli outo kuin rakkaus, kuin tuska, kuin pilkka, kuin lankeemus, kuin tuoksunut kaukaa huumaten ois kukkaset maiden vierahien; sävel tuntematon, sävel laulamaton, sävel ihmiskurkusta kuulumaton, se tuskaa soi, se onnea soi, se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi——»
Munkit heiluttavat pyhiä kynttilöitään ja laulavat kaksinkertaisella voimalla omaa manausmessuaan. Mutta myös kuolevan huulet hurjentuvat ja hänen syntinen, herjaisa laulunsa soi syvälle kauhistuviin munkkisydämiin…
»Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu, se kadotetun elon murheeksi karttuu, he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan, ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan …»
Mitä tämä oli? Oliko Johanneksesta äkkiä tullut runoilija ja suuri runoilija?
Hän itse kysyi sitä hämmästyen itseltään.
Ah, nyt hän muisti! Wildenbruchin »Noidan laulu» se oli, jonka hän kerran oli kuullut Wienissä ja joka nyt äkkiä hänen mielialansa ahdistavasta pakosta oli ruvennut kaikumaan hänen korvissaan.
Kuinka se taas oli ollutkaan? Munkit vähitellen vaienneet, oman pyhän kirkkomessunsa unohtaneet ja jääneet vanhuksen pakanallista laulua kuuntelemaan.
Luostarin priior tuosta säikähtänyt, suuttunut ja huutanut kuolevalle:
»Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa,
olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!»
Ja katso! Vanhus noussut vuoteeltaan. Hänen kasvonsa kirkastuneet, hän tuijottanut kaukaisuuteen…