Munkin rinta silloin riutunut kummallisesti. Hänen silmänsä kostuneet, hänen huulensa vaienneet, tuska huumannut hänet ja hän sulanut kuumaan kyynelvirtaan synnillisen naisen kanssa…
»Näki kyyneleeni hän vierivän, käsin vapisevin minut kietoi hän, syvä huokaus nous hänen rinnastaan, hän kuiski kuivilla huulillaan: 'Sa voit vielä itkeä, itkeä mua, kuin hyvää Jesusta rakastan sua!'»
Pappi kauhistunut hänen herjaisaa puhettaan. Muistuttanut hänelle, miten sopimatonta se oli tällä hetkellä ja tässä paikassa, miten hänen ruumiinsa oli jo huomenna palava, mutta hänen itsensä nyt kaduttava syntinsä ja ikävöitävä ijäistä autuuttaan.
Tyttö tuosta hiukan arastunut. Luonut kysyvän katseen häneen ja ihmetellyt, miksi hänen muka oli kaduttava, kun hän ei ollut syntiä tehnytkään.
Kertonut sitten hänelle oman elämäntarinansa.
Hän oli orpo. Iso-äiti, joka tunsi monta terveellistä yrttiä ja oli monta sairasta niillä parantanut, oli hänet metsäntöllissä kasvattanut. Iso-äiti sitten poltettu roviolla. Sanottu, että hänen sielunsa oli mennyt helvettiin.
Tyttö oppinut häneltä vanhan, kauniin laulun, josta iso-äiti oli sanonut, että se oli virsi vierailta kaukomailta, missä ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta. Tyttö laulanut tuota, tietämättä sen tarkoitusta, ja joutunut siten samaan syytökseen noituudesta.
Kovat miehet hänet tänne tyrmään syösseet ja väittäneet, että helvetin henget lauloivat ihmisten turmiota hänen suunsa kautta. Siksi hänkin huomenna oli roviolla poltettava.
Koskettanut munkin korvaa huulillaan. Katsonut tuskallisin, rukoilevin silmin häneen, painanut huokaavin rinnoin hänen poveaan ja pyytänyt:
»Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua!»