»Kuin linnut kiitävät, harhaisat, arat silmänsä ympäri sinkoilivat, kävin luo, krusifiksia tarjosin, minut huomas hän katsehin uppoovin, ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa kuin tuulonen illalla vainion viljaa, hymy ilmeni armailla kasvoillaan kuin sammuva päivä, mi jättää maan.»
Mutta:
»Jo soihtunsa tempasi pyöveli, tytön silmä mun silmääni imeysi, risut kuivat jo leimahti liekkeihin, minut jähmetti silmin hän jäykistyvin, tulihiekkana kipinät kirposivat, syyslehtinä huulensa lepattivat ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.»
Ollut laulu, jonka tyttö oli oppinut iso-äidiltään. Virsi vieraiden kaukomaiden, jossa ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta…
»Yön halki kuin sade keväinen mun kauttani humisi hurma sen, oli kuin ois kantanut aalloillaan sulotuoksuja tuuli vierahan maan, kuin kertonut oisi se onneni hukkaa, mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.»
Hän kuunnellut kauhistuneena ja lumoutuneena. Silloin…
»Tuli tarttui jo avojalkahan, hän nyykäytti viestin riutuvan, savu musta jo kuolinvaippansa loi, savun keskeltä kultana äänensä soi, tuli tohisten karkasi korkeuteen, hänen äänensä helkähti hopeiseen, ma korvani peitin, ma huusin silloin: 'Tää laulu milloin on päättyvä, milloin?'»
Hän paennut kuolinpaikalta kauhuissaan. Tuo ääni seurannut hänen askeliaan. Kuhun hän kulkikin, kunne piilikin, tuo laulu kuitenkin löytänyt hänet. Yöt päivät, aina, joka tuokio, hän oli jo viisikymmentä vuotta kuullut sen kaikuvan korvissaan. Kuullut unessa, kuullut valveillaan, kuuleva sen vielä nytkin, kuolinvuoteellaan.
Tuo ollut kuolevan munkin tarina.
Hän äkkiä, hurjana syöksynyt ylös vuoteeltaan. Ollut näkevinään hylkäämänsä velhottaren ja huutanut mielenvikaisena…