»Sa puhdas, mi noitana poltettiin, sa hertas, min ruumiin he herjasi niin, te paisuvat huulet, te silmät syvät, te varren kumpuavan kukat hyvät, sa riemun armas, min hylkäsin, sinut syösten synkkihin liekkeihin, sa kutsut mun onnehen kadotettuun, sun tähtesi hylkään mä taivaan muun, viiskymmentä vuotta ma syntiä tein, sun helmasi on iki-autuutein!»
Jo olivat hänen viimeiset voimansa sammuneet. Hän oli kuollut.
Veljet polvistuneet. Aurinko koittanut akkunasta. Luostarin päämies kohottanut äänensä ja jättänyt tuomion Herralle korkeudessa…
8.
Se oli kauneinta, mitä Johannes milloinkaan muisti kuulleensa tahi lukeneensa. Eikä hän koskaan voinut sitä mielessään kertaella tulematta liikutetuksi miltei kyyneliin.
Olihan se aivan kuin hänestä itsestään tai hänelle itselleen kirjoitettu.
Varsinkin hän tunsi sen syvästi, aina kun hän aikoi erota Liisasta. Silloin rupesi tuo romantinen tarina kaikumaan kahta hurjemmin hänen korvissaan.
Nähtävästi se vastasi eräisiin salaperäisiin, alkuvaistoisiin ääniin hänen omassa sydämessään.
Ja aina hän oli lopuksi kamppaillut itsensä siihen huumaavaan, noidan-lauluiseen elämäntulokseen, että ainoa, minkä vuoksi voi elää, oli Liisan valkea ruumis, joka kannatti vielä valkeampaa sielua kuin kukkaa.
Niin tapahtui nytkin.