Hänelle tuli suorastaan hätä nähdä Liisaa. Nähdä hänet ja sulkea hänet jälleen syleilyynsä.
Hän kiirehti juoksujalkaa kotia kohti. Ja kun hän ei kuitenkaan mielestään sinne kyllin nopeasti päässyt, hän otti automobilin.
Liisa oli juuri noussut ylös. Johannes syöksyi hänen syliinsä raivoisalla riemunhuudahduksella:
—Olethan vielä täällä!
—Missä minä olisin? kysyi Liisa hymyillen.
—Pelkäsin, että olisit mennyt. Että olisit mennyt pois minulta!
Hänen äänensä hukkui suuteloon ja itkunnyyhkytykseen. Myöskin Liisa itki. Ja jälleen he tunsivat yhtä olevansa.
—Armaani, sinua painaa jokin, lausui Liisa vihdoin. Etkö voi sitä sanoa minulle?
—Minä rakastan sinua, kuiskasi Johannes. Minä tulen hulluksi rakkaudesta.
—Olenko minä vaivaksi sinulle?