—Oma rakkauteni on vaivaksi minulle. Minä en kestä sitä. Ei ole lupa toista ihmistä näin paljon rakastaa.
Liisa ei sanonut enää mitään. Katsoi häneen vain silmät helottavina kuin sade ja pouta olisi niissä yht'aikaa ylivallasta taistelleet.
Ja jälleen he yhtyivät pitkään suudelmaan ja syleilyyn.
Tällaisina hetkinä suli kaikki kauna pois heidän väliltään. Tällaisina hetkinä he kuin onnen ja epätoivon hurjuudessa imeytyivät kiinni toisiinsa eivätkä tahtoneet päästää toisiaan, ennen kuin heidän nautintonsa oli muuttunut kärsimykseksi ja itse tuskan hekkuma pistäväksi ja sietämättömäksi.
Liisa lepäsi liikkumattomana. Johannes istui vuoteen laidalla ja piti hänen kättään kädessään, samalla kuin hänen toinen kätensä hiveli Liisan muotoja, hiljaa, lempeästi ja kiitollisesti.
Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi peittää kaikki tuo kaunis, valkea ja väreilevä hartailla, palavilla suudelmilla.
Lopuksi hän paljasti Liisan kokonaan. Eikä hänen korvissaan lakannut kaikumasta se laulu, joka…
——»vierailta mailt' oli tullut,
miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»
Ja kuten aina, rupesi samalla toinen laulu, hänen oma laulunsa, kuoleman ontto ja yksitoikkoinen sävel hänen korvissaan kaikumaan.
Sitä varten hänen ei tarvinnut etsiä sanoja muilta. Sillä se laulu oli syntynyt hänen kerallaan.