Sehän olisi hirmuista! Sehän olisi hirmuisinta, mitä saattoi ajatella.
Se ei olisi enää pimeyttä, vaan pilkkopimeyttä.
Hänelle, Johannekselle, joka ei uskonut mihinkään tuonen-takaiseen, oli tuo ajatus sitäkin kammottavampi, kun siihen samalla välttämättä liittyi hänen mielessään käsitys koko elämän, koko maailmankaikkeuden äärettömästä turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Jo varhain nuoruudessaan hän oli kuullut tuon rintaariuduttavan, tuon järkeäjähmetyttävän tyhjyydenkammon siipien korvissaan suhisevan.
Maailma tulisi elämään siis, kuten ennenkin, vaikka häntä, Johannesta, ei olisikaan? Kesät menisi, talvet tulisivat, puut lehtisivät ja lakastuisivat, eikä häntä, Johannesta, olisi ollenkaan?
Ei missään? Ei maassa, meressä eikä ihmissydämissä?
Ei enempää kuin muitakaan hänen kaltaisiaan tomuhiukkasia.
Kuitenkin he kaikki olivat eläneet kuin hänkin. Surreet ja iloinneet, vihanneet ja rakastaneet kuin hänkin, vaikka viisaat miehet nyt turhaan koettivat manata heitä esiin pyramiidien haudoista ja nuolenpää-kirjastojen hämäryydestä.
Ja viisaat itse? Pian oli heidänkin aikansa tuleva, lyöpä heidänkin kuolinkellonsa.
Oli raukeava tyhjiin heidän työnsä, häipyvä kaikki tieteet ja taiteet, kultuurikaudet ja kansakunnat. Hukkuva kerran koko maanpiiri ja mitä siinä oli, sammuva itse auringon pyhä alttarituli luovan, elävän ja vaikuttavan voiman jumalille.
Ja kuitenkin puhuivat ihmiset niin paljon kuolemattomuudesta.