Johannes ei voinut olla mielessään hymyilemättä tuolle ajatukselle.
Oli muka »kuolemattomia» miehiä, »kuolemattomia» tekoja, »kuolemattomia» aatteita, ihanteita ja muistopatsaita. Mikä hulluus! Olihan tuo kaikki vain pisara äärettömyydessä.
Hän itse ei ainakaan kuolematon ollut. Hänellä oli vain tämä hetkensä ja tämä aarteensa, jota hän juuri nyt piteli käsissään.
Kerran sekin häneltä riistettäisi. Vaikka hän itse ei siitä vapaaehtoisesti luopuisikaan, otettaisiin se kuitenkin pois häneltä, vääjäämättömästi, tinkimättömästi, edes heikointa, haurainta toivoa sen takaisinsaannista vastalahjaksi antamatta.
Tuo ajatus voi tehdä hulluksi ihmisen.
Kuoleman ajatukseen sellaisenaan oli Johannes tottunut jo. Tottunut siihen, että hänen elämänsä oli vain hänelle tärkeä ja että oli sikäli samantekevää, oliko hän rikas tai köyhä, konna tai kunnon ihminen, kun hän vain koettaisi elää elämänsä niin hyvin kuin osasi ja elää sen niin, että se tarjosi hänelle suurinta mahdollista nautintoa.
Eikä kuoleman ajatus pitkään aikaan ollut häntä tältä kannalta kammottanut.
Mutta rakkauden keralla oli siihen tullut lisäksi vielä jotakin muuta. Taikka oikeammin, oli ikäänkuin se olisi kaksinkertaistuttanut koko kuoleman traagillisuuden.
Kuolla olisi Johannes kyllä jo osannut mielestään. Mutta erota
Liisasta? ja erota ijäksi? Ei milloinkaan.
Kuoleman ajatuksen lisäksi oli tullut ikuisen eron ajatus. Ja sepä se ehkä häntä Liisaan syvimmin ja sitkeimmin kiinnittikin.