Erota siitä, jota rakasti? Erota ijäksi? Erota ainoasta, joka ymmärsi hänet, joka koskaan, koskaan oli hänet ymmärtänyt tai tulisi ymmärtämään?
Jota ilman hän ei olisi ihminenkään. Ei tiennyt eläneensäkään. Kulkenut selittämättömänä ongelmana omalle itselleen muiden samanlaisten ja yhtä selittämättömien ongelmien seassa ja herännyt kenties ennen kuolemaansa, tuskalliseen, tappavaan peljästykseen siitä, että onnen lintu ehkä olisi laulanut hänellekin, ellei hän, hullu, hullujen hullu, olisi siltä sulkenut korviaan ja sydäntään.
Mutta nythän hänellä oli onni! Nythän hänellä oli nainen, jota hän rakasti ja joka rakastavana ja raukeana lepäsi tuossa hänen edessään.
Nainen, ihana kuin Semiramiin riippuvat yrttitarhat! Uhkuva aistiensa riemua ja oman elämänsä autuaallista unelmaa!
Ja siitä naisesta hän aikoi erota? Ei ikinä!
Tuo oli hänen ajatustensa ainainen kiertokulku. Ensin pyrki hän irti Liisasta, sitten lähemmä häntä. Ja kumpaankin loppupisteesen päästyään tuli suuri sydämentuska ja sielunhätä hänelle.
Sydämentuska silloin, kun hän tunsi etääntyneensä liian paljon Liisasta
ja pelkäsi, ettei hän ehkä enää koskaan häntä jälleen löytäisikään.
Sielunhätä siitä, että hän oli mielestään tullut jo aivan liian lähelle
Liisaa ja säikähti kadottaneensa oman olentonsa.
Ei ollut mitään keinoa päästä tuosta kehästä. Se palautui aina uudelleen ja uudelleen:
Oliko tämä mielenvikaisuutta?
Ei! Korkeinta järkeä tämä oli, pyhää järkeä, ylintä elämän, maailman ja oman itsensä ymmärtämystä.